ECW:n historia lähtee vaatimattomasta mielikuvasta; pieni bingohalli Philadelphian laidalla ja täpötäysi katsomo verenhimoisia faneja. Kehässä painia, joka oli aikaansa edellä ja usein myös hyvän maun tuolla puolen. Näistä aineksista syntyi Extreme Championship Wrestling, organisaatio joka yhdeksänvuotisen taipaleensa aikana käänsi koko amerikkalaisen showpainin päälaelleen.
ECW ei ollut suuri. Se ei kylpenyt rahassa. Suurimman osan ajasta se ei ollut edes maanlaajuisessa televisiossa. Silti sen vaikutus tuntuu lajissa yhä. Se oli se kolmas vaihtoehto WWF:n (WWE) ja WCW:n rinnalla, se kapinallinen pikkuveli, joka teki kaiken eri tavalla ja jota uskolliset fanit rakastivat juuri siksi.
Eastern Championship Wrestling – vaatimattomat alkujuuret
ECW:n tarina alkoi vuonna 1989 nimellä Tri-State Wrestling Alliance (TWA), promoottori Joel Goodhartin luotsaamana. Vuonna 1992 Goodhart myi osuutensa liikekumppanilleen Tod Gordonille, joka rakensi TWA:n raunioista oman promootionsa: Eastern Championship Wrestling. Lyhenne oli sama tuttu ECW, mutta tuolloin kyseessä oli vielä varsin tavanomainen alueellinen organisaatio.
Vuonna 1993 Eastern Championship Wrestling liittyi National Wrestling Alliancen (NWA) jäseneksi. Samana keväänä organisaatio sai bookkaajansa ”Hot Stuff” Eddie Gilbertin ansiosta televisioaikaa SportsChannel Philadelphia -kanavalta. Kun Gilbert ja Gordon ajautuivat riitoihin, Gilbertin tilalle astui syyskuussa 1993 nuori, tuolloin 28-vuotias Paul Heyman. Painifanit tunsivat hänet WCW:n ajoilta pahamaineisena managerina nimeltä Paul E. Dangerously. Tämä uusi asema osoittautui koko organisaation tarinaksi.
Heymanin luova ote näkyi heti. Sen sijaan, että hän olisi nojannut menneisyyden WWF-tähtiin, hän rakensi organisaation paikallisten, nälkäisten nousukkaiden ympärille: Shane Douglas, Sabu, The Sandman ja Tommy Dreamer. Sanat ”hardcore” ja ”extreme” alkoivat vähitellen kuvata sekä kehässä nähtyä tyyliä että koko organisaation asennetta.
Ilta, jolloin Shane Douglas heitti mestaruuden maahan
Kaikella on käännekohtansa. ECW:n kohdalla se koitti 27. elokuuta 1994.
Vuoteen 1994 mennessä ECW oli noussut NWA:n vahvimmaksi jäseneksi. Yhteisymmärryksessä sovittiin, että organisaation tähti Shane Douglas voittaisi turnauksen ja sen myötä tyhjänä olleen NWA World Heavyweight Championship -mestaruuden. NWA ei tietenkään aavistanut, että Gordon ja Heyman olivat suunnitelleet aivan muuta. He olivat jo menettäneet uskonsa hiipuneeseen NWA:han, ja muiden jäsenpromootioiden vilpilliset temput olivat kaataneet kupin nurin lopullisesti.
Turnauksen finaalissa Douglas selätti 2 Cold Scorpion ja voitti NWA:n mestaruuden. Ottelunjälkeisessä voittopuheessaan hän viskasi mestaruusvyön maahan todeten, että ”NWA voi pussata persettäni”. Douglas julisti, ettei halunnut olla mestari organisaatiossa, joka oli hänen mukaansa kuollut jo seitsemän vuotta sitten. Hän nosti ilmaan Eastern Championship Wrestlingin vyön ja julisti sen ainoaksi oikeaksi maailmanmestaruudeksi.
NWA:n edustaja Dennis Coralluzzo raivostui ja kutsui tekoa häpeälliseksi. Seuraavassa ECW-lähetyksessä Tod Gordon vastasi omalla julistuksellaan: NWA Eastern Championship Wrestling oli lakkautettu, ja sen tilalle astui uusi Extreme Championship Wrestling. Yhteys NWA:han oli täysin poikki, ja Shane Douglasista tuli organisaation ensimmäinen keulakuva. Tuota iltaa pidetään ECW:n varsinaisena syntyhetkenä.
Hardcorea, verta ja rock’n’rollia
1980-luvun amerikkalainen showpaini oli suunnattu perheille ja satunnaiskatsojille. Sankarit olivat tuotteistettuja supersankareita, ja hahmojen tarinat pelkistettyjä. Heymanin johdolla ECW suuntasi vastakkaiseen suuntaan. Se ammensi fiilistä grunge-musiikista, hip-hopista ja extreme-urheilusta, ja rakensi kaiken rosoisen, aikuisille suunnatun underground-estetiikan varaan. Sankarit olivat antisankareita, tarinat rajuja ja väkivaltaisia.
Organisaation tavaramerkiksi muodostui hardcore-tyyli: otteluissa vilisi tuoleja, pöytiä, piikkilankaa ja jopa aitoa tulta. Sabu löi vastustajiaan pöytien läpi, The Sandman saapui kehään juoden olutta ja bambukeppiä huitoen. ECW ei varsinaisesti keksinyt hardcore-suuntausta, mutta teki siitä Yhdysvalloissa ilmiön.
Pelkkä väkivalta ei kuitenkaan riittänyt. ECW esitteli amerikkalaisyleisölle tyylejä, joita muualla ei juuri suuremmin nähty. Meksikolainen lucha libre ja japanilainen puroresu saivat nyt itselleen runsaasti kehäaikaa. Rey Mysterio, Psicosis ja Juventud Guerrera esittäytyivät amerikkalaisfaneille juuri ECW:n kehässä. Tekniset taiturit kuten Eddie Guerrero, Dean Malenko ja Chris Benoit toivat organisaation ohjelmistoon uskottavuutta, jota pelkkä hardcore itsessään ei tarjonnut.
Tunnelmaan vaikutti myös musiikki. Stock-musiikin sijaan painijat saapuivat kehään Metallican, Alice in Chainsin, Pearl Jamin ja Dr. Dren tahdissa. Myöhäisillan hämärillä paikalliskanavilla ilman kunnon FCC-valvontaa kirosanoja ja väkivaltaa ei juuri sensuroitu. Kaikki tämä loi jotain aitoa ja vaarallista.
Fanit ja bingohalli
ECW ei olisi ollut ECW ilman uskollisia fanejaan. Philadelphian yleisö oli tunnetusti armoton ja asiansa tunteva yleisö, ja juuri se teki siitä täydellisen. Organisaatio hyödynsi myös internetiä varhain, aikakaudella jolloin fanit vielä aktiivisesti vaihtoivat VHS-kasetteja keskenään.
Suurin osa show’sta pidettiin legendaarisessa ECW Arenassa, entisessä varastohallissa valtatie 95:n kupeessa. Paikka oli vaatimaton: kokoontaitettavia irtotuoleja ja muutamia siirrettäviä penkkirivistöjä. Silti siitä tuli fanien pyhättö. Osa faneista, kuten mm. kuuluisa ”Hat Guy” John Bailey, jopa auttoi tuolien kasaamisessa ja lippujen myynnissä. Tapahtumapaikka oli yhtä suuri osa organisaation identiteettiä kuin sen tähdetkin.
Miehistö, joka teki historiaa
ECW:n kyky löytää ja rakentaa uusia tähtiä oli poikkeuksellinen. Hardcore-legenda The Sandman, organisaation sydän Tommy Dreamer ja mitään pelkäämätön Sabu muodostivat brändille sen kovan ytimen. Taz, Rob Van Dam ja New Jack olivat myös valtavia vetonauloja. Raven oli yksi promootion parhaista tarinankertojista ja monen ECW:n tunnetuimman feudin arkkitehti.
Legendaarinen Terry Funk teki paljon nuorten kykyjen rakentamiseksi, ja hänen, Douglasin ja Sabun Triple Threat -ottelu muistetaan yhä yhtenä organisaation parhaista. Mikey Whipwreck taas ansaitsi fanien kunnioituksen yksinkertaisesti ottamalla vastaan uskomattomia selkäänsaunoja.
ECW toimi myös läpikulkuasemana. Mick Foley ja Steve Austin hienosäätivät hahmojaan ECW:ssä ennen läpimurtoaan WWF:ssä. Tag team -joukkueista The Public Enemy, The Eliminators ja varsinkin The Dudley Boyz jättivät jälkensä. Dudleyt nousivat myöhemmin yhdeksi koko lajin kuuluisimmista tag team -joukkueista. Ja kun kaivattiin kevennystä, paikalla oli tietenkin Blue World Order – Stevie Richardsin, Blue Meanien ja Novan hulvaton parodia nWo:sta, jota fanit rakastivat.
Kolmas vaihtoehto Monday Night Warsin varjossa
1990-luvun puolivälissä amerikkalaista showpainia hallitsi kahden jättiläisen sota. WWF ja WCW ottivat toisistaan mittaa maanantai-iltojen katsojaluvuissa niin sanotuissa Monday Night Warsissa. ECW ei koskaan pelannut samassa sarjassa budjetiltaan tai yleisömääriltään, mutta se löysi oman roolinsa kolmantena vaihtoehtona.
ECW toimi eräänlaisena ideapajana molemmille suurille. Se, mikä tuntui ECW:n kehässä tuoreelta ja vaaralliselta, päätyi usein kuukausia myöhemmin laimennettuna versiona WWF:n tai WCW:n ohjelmiin. Vince McMahon huomioi ECW:n jopa tarinallisesti. Vuoden 1995 King of the Ring -tapahtumassa Philadelphiassa yleisö alkoi kesken ottelun skandeerata ”ECW! ECW!”, ja seuraavina vuosina organisaatioiden välillä nähtiin jopa ristiinvedettyjä juonikuvioita. ECW:n tähdet jopa hyökkäsivät Monday Night Raw -lähetykseen promotakseen ensimmäistä PPV-tapahtumaansa. Pieni organisaatio sai suurilta pojilta tunnustusta, vaikka se samalla menetti niille jatkuvasti parhaita kykyjään.
Kohut ja rajojen koettelu
ECW rakensi maineensa kapinallisena organisaationa, joka taiteili hyvän maun rajoilla ja ylitti sen mielellään. Joskus reuna ylitettiin liiankin rankalla kädellä.
Yksi pahamaineisimmista hetkistä oli niin sanottu Sandmanin ristiinnaulitseminen High Incident -tapahtumassa. Ravenin ja The Sandmanin pitkän feudin osana Sandman ”naulittiin” puuristille, ja hänen päähänsä aseteltiin piikkilangasta tehty ”orjantappurakruunu”. Viittaus oli niin suora, että jopa ECW:n normaalisti riehakas yleisö hiljeni järkytyksestä. Tempaus katsottiin epäonnistuneeksi välittömästi, ja Raven joutui pyytämään anteeksi yleisöltä vielä samana iltana. Kuvamateriaalia ei myöskään esitetty televisiossa.
Toinen tunnettu kohu oli Mass Transit -välikohtaus marraskuussa 1996. 17-vuotias, itsensä kokeneeksi painijaksi valehdellut Erich Kulas loukkaantui vakavasti, kun New Jack viilsi hänen otsaansa liian syvältä. Tapaus johti oikeustoimiin ja uhkasi hetkellisesti tulevan Barely Legal -tapahtuman järjestämistä. Kulasin valehtelun vuoksi tapahtuma kuitenkin lopulta toteutui. Nämä välikohtaukset kuvaavat hyvin sitä ohutta rajaa, jolla ECW jatkuvasti tasapainoili.
Maanlaajuinen TV, konkurssi ja loppu
Huhtikuussa 1997 ECW järjesti ensimmäisen pay-per-view -tapahtumansa, Barely Legalin, jossa Terry Funk voitti maailmanmestaruuden Ravenilta. Se oli merkittävä virstanpylväs pienelle organisaatiolle. PPV toi kauan kaivattua lisärahaa ja laajensi yleisöä.
Elokuussa 1999 koitti hetki, mitä oli tavoiteltu vuosia: ECW pääsi vihdoin maanlaajuiseen televisioon TNN-kanavalle ohjelmalla ECW on TNN. Menestys oli kuitenkin ristiriitaista. Ohjelmasta tuli kanavan katsotuin, mutta samaan aikaan WWF ryösti organisaation parhaat painijat. Hallitseva mestari Taz ja tag team -mestaruutta pitäneet The Dudley Boyz siirtyivät WWF:ään vain viikkojen sisällä TV-debyytistä. Huhtikuussa 2000 hallitseva maailmanmestari Mike Awesome loikkasi WCW:hen kesken mestaruuskautensa – yksi lajin oudoimmista sopimustilanteista, joka johti siihen, että WCW:n leivissä ollut Awesome hävisi ECW:n vyön WWF:n leivissä olleelle Tazille ECW:n tapahtumassa.
Loppu saapui nopeasti. TNN korvasi ECW on TNN -ohjelman WWF:n Raw’lla lokakuussa 2000. Ilman kansallista TV-sopimusta rahavirta ehtyi. Viimeinen PPV, Guilty as Charged, esitettiin tammikuussa 2001, ja organisaation viimeinen tapahtuma pidettiin 13. tammikuuta 2001. Emoyhtiö ajautui konkurssiin, ja ECW sulki ovensa virallisesti 4. huhtikuuta 2001. Velkaa oli kertynyt lähes yhdeksän miljoonaa dollaria, ja moni painija jäi ilman palkkojaan.
WWE:n omistama ECW-brändi (2006–2010)
Tarina sai myöhemmin kuitenkin tietynlaisen jatkumon. WWE osti ECW:n oikeudet konkurssipesältä tammikuussa 2003. Vuoden 2004 dokumentti The Rise and Fall of ECW ja vuoden 2005 One Night Stand -muistotapahtuma osoittivat, että vanhoissa faneissa oli yhä runsaasti paloa jäljellä.
Menestyksen rohkaisemana WWE herätti ECW:n henkiin omana brändinään vuonna 2006, Raw’n ja SmackDownin rinnalle. ECW on Sci-Fi pyöri lähes neljä vuotta ennen viimeistä jaksoaan helmikuussa 2010, jolloin sen korvasi NXT. Tämä WWE:n aikakauden ECW oli kuitenkin kesytetty versio alkuperäisestä, ja Paul Heyman itse jätti projektin pettyneenä jo 2006.
ECW:n perintö
ECW kuoli, mutta sen DNA elää edelleen. Konkurssin jälkeen suuri osa rosterista päätyi WWF:ään, ja ECW-alumnit olivat mukana vuoden 2001 legendaarisessa Invasion-tarinassa. Toiset, kuten Raven, olivat avainhahmoja uusien organisaatioiden kuten TNA:n ja Ring of Honorin alkutaipaleella.
Vaikutus näkyy syvemmällä. ECW:n rosoinen, aikuisille suunnattu tyyli vauhditti WWF:n Attitude Era -aikakautta. Sen esittelemä lucha libre ja puroresu ovat nykyään osa suuren yleisön arkea. Hardcore-tyyli, vaihtoehtoinen lähestymistapa ja kapinallinen asenne ovat kaikki jälkiä, jotka pieni bingohalli Philadelphiasta jätti lajiin.
Se oli tuhkimotarina, jossa pieni promootio ei ehkä koskaan voittanut sotaa, mutta muutti pysyvästi tapaa, jolla showpainia tehdään. Ja sitä ECW:n fanit eivät koskaan unohda.